Mosaleiri

Nyt se on ohi! Ai että kun sitä kelpaa muistella nyt olleena ja menneenä asiana. Leirin aikana oli useita hetkiä kun epäilin mielenterveyttäni kun vapaaehtoisesti moiseen olen lähtenyt. Nyt jälkeenpäin on kuitenkin ihan mahtava fiilis kun sen leirin taistelin reippaasti. Veksiin ei tarvinnut lähteä kertaakaan, rakkuloita lukuunottamatta ei tullut taisteluvammoja ja henkinenkin kantti kesti ihan hyvin. Unenpuute oli se inhottavin asia. Oltiin Lohtajalla kolme yötä leirillä ja nukkumiseen oli muutenkin varattu vähän aikaa. Kun siihen vielä lisätään poterovartiovuorot, kipinävuorot ja yöllinen hälytys, niin eihän siinä kauaa ehditty voimia kerätä. Ruokaa meille oli kuitenkin ihan hyvin tarjolla, lisäksi käytin erittäin hyvin hyödykseni mahdollisuudet lipastaa ylimääräistä ruokaa, koska mulla on oikeasti pohjaton ruokahalu ja energiantarve kasvaa reippaasti tuollaisissa oloissa.

Leirin aikana me tehtiin kaikkea jännää. Heitettiin käsikranaatteja, opeteltiin lisää tetsaamisen ja partion toiminnan taitoja, kaivettiin poteroita ja tähystettiin ja ammuttiin vihollisia ja viimeisenä iltana marssittiin yöllä 10 km. Poteron kaivuu oli kyllä semmonen urakka ettei toista ole ihan hetkeen tullut koettua. Kolmena päivänä me kaivettiin niitä poteroita ja neljäntenä täytettiin. Mun poteron paikka oli tietenkin siellä hienolla hiekalla, jossa maa oli umpiroudassa. Kenttälapio vaan iski kipinää ja kaivuu eteni surkeesti vaikka rautakankikin oli apuna. Kyllä sain sitten ihan kelpo polvipoteron aikaseksi, osa joukkueesta kaivoi sulaa multaista maata ja sai kaivettua täysmittaiset pystypoterot.

Leirin jälkeen olin maailman onnellisin ihminen kun päästiin takasin kasarmille. Ja meidän tupa ja oma punkka eivät ole koskaan näyttäneet yhtä kodikkailta kuin sillon. Nyt oon kotona viikonloppua viettelemässä, takana on 11 tunnin yöunet ja ihana päivä kotona ja kaupoilla. Kohta lenkille koiruuden kanssa ja illalla hyvien ystävien seurassa kaupungin yöhön ilmeisesti korjaamaan Lohtajan aiheuttamaa nestehukkaa. Mun ainoat siviilikengät jota kehtaa käyttää ihmisten ilmoilla, on jumissa tupakaapissa jonka lukko meni sekaisin eikä aukea, tämähän sujuu hyvin!

Kuvia

Ja sitten muutama tuvassa otettu kännykkäkuva

Eka pinkka ja punkka. Pinkkaa hinkkaan edelleenkin päivästä riippuen 20-50
minuuttia ja räjäytän sen kerta toisensa jälkeen kun en ole tyytyväinen. Jotkut
gonat on vissiin purkaneet patoutuneita tunteitaan noihin päiväpeittoihin ja
venyytelleet ne ihan epäsymmetrisiksi, hyvä siitä on sitten tehdä symmetrinen
ja tasainen pinkka. Varsinkin kun on tällainen pakkomielteinen perfektionisti.
Punkka menee ihan sujuvasti ja nopeesti jo, ruudut menee nykyään ihan suoraan.

Kaappi laitettu kuntoon, morttisäkkiä ei olla vieläkään
muuten palautettu joten itse piilotin sen kuivauskaappiin.

Ensimmäisen viikon varustus kenkien suhteen. Intin lenkkarit on
muuten oikeesti hyvän, omia lenkkareita en ole käyttänyt vielä
kertaakaan kun nämä on niin mukavat jalassa!

Sitten oli tällainenkin combo, smurffipuku on yks mun
lemppari-asukokonaisuuksista. Samalla kerrastolla hoituu
suunnistamiset metsässä ja ryhmäliikunnat sisätiloissa.

Tetsauspolvi. Olikin jo ikävä jomottavia mustelmia, sillon
kun harkkoihin pääsi kolmesti viikossa niin jaloissa oli
kestomustelmat koko ajan, nyt on ollut vähän rauhallisempaa
ennen kun meidät sitten vietiin 8 tunniksi tetsaamaan.

Suklaalevy part en-kehtaa-laskea-ettei-tuu-morkkis.

Ensimmäiset viikot takana

Saavuin ensimmäisenä päivänä Tikkakoskelle jo hyvissä ajoin puolen päivän aikaan. Koko ajan olin ihan sekaisin koko tilanteesta, se tuntui niin epätodelliselta. Siinä sitten täytettiin lippusia ja lappusia ja odotettiin että porukkaa tulee lisää. Kolme muutakin naista ilmestyi sitten lopulta, niiden kanssa en jäänyt juttelemaan. Jossain vaiheessa alikersantit ohjasivat meidät varusvarastolle hakemaan ensimmäistä varuste-erää eli sitä pahamaineista morttisäkkiä.. Kyllähän se alkoi painaa jo ihan hyvän verran, eikä se ole muotoilultaan mikään maailman ergonomisin kapistus kantaa. Mutta siinähän se meni, olinpa tyytyväinen kun se oli kannettu ensin 1. kerroksesta kellariin ja siellä leväytetty lattialle ja laskettu että kaikilla on kaikki ja sitten raahattu se 2. kerrokseen ja tupaan. Ilta meni mukavasti, muut naiset tulivat kanssa paikalle ja illalla meitä oli sitten yhteensä 7. Päivällä järjesteltiin tavaroita, käytiin valokuvissa ja puettiin palvelusvaatteet päälle. Illalla oli vielä joukkueenjohtajan haastattelu. Kaiken kaikkiaan ensimmäinen päivä meni rauhallisissa merkeissä, meillä oli paljon aikaa istuskella ja ihmetellä. Lauma alikersantteja ja muita edellisen saapumiserän taistelijoita kävi kyläilemässä ja esittäytymässä. Myös meidän omiin ryhmänjohtajiin tutustuttiin vähän ja ainakin itse tiesin alusta asti että nuo on hyviä tyyppejä. Sama fiilis vallitsee edelleenkin 2½ palvelusviikon jälkeen, meidän joukkueella on hyvät johtajat. Iltapala syötiin tuvissa ja illalla olikin ohjelmassa iltavahvuuslaskenta. Tajusin kyllä että tässä on meidän joukkue, mutta en mä tunnistanut ketään ja olin unohtanut kaikki päivällä näkemäni naamat samalla hetkellä kun henkilöt olivat ohittaneet mut, naiset nyt muistin jotenkin mutta miesten kanssa ei oltu vaihdettu sanaakaan vielä tuolloin. Nukkumaan mentiin klo 22.

Eka yö meni valvoessa ja heräillessä, olihan se aikamoinen muutos edellisiin öihini verrattuna kun nyt nukuttiinkin ventovieraiden kesken samassa tuvassa. Aamulla herättiin vartti ennen herätystä laittamaan hiukset kiinni (minä kyllä selviäisin moisesta tyyliin 2 minuutisssa..) ja käytiin sitten ohjatuissa aamutoimissa ja tehtiin punkat! Ruoka oli hyvää, käveltiin todella alkeellisessa morttimuodostelmassa mukeen ja takas, mutta olihan siinä sitä jotain!
Mun päiväkirjassa lukee että "Herra Alikersantti kävi meidän tuvassa ja sanoi että meille on mukava opettaa kun me jopa opitaan jotain", kyllä tää naisten tupa on ehdottomasti koko komppanian särmin tupa edelleenkin, tällä on ilo asua kun hommat hoidetaan kerralla hyvin eikä aikaa kulu turhaan härväämiseen. Toiseen päivään kuului sentoolepoosentoolepoo-toistoja, rokotuksia ja hirveesti oppitunteja. Kävin myös haastateltavana Keskisuomalaista varten, kun sellainen tilaisuus tuli. Yks siviilikaveri oli sanonut että mua ei meinannut tunnistaa naiseksi sieltä miesten seasta.

Ensimmäinen viikko tarjosi meille ihan mielttömän informaatiotulvan. Meille opetettiin puhuttelua, tervehtimistä, ensimmäisiä sulkeisia ja ihan kaikkea mahdollista kädestä pitäen. Ensin asiat opetetaan, sitten niitä harjoitellaan ja sitten niitä vaaditaan. Tää on todella yksinkertainen paikka, jossa välttyy ongelmilta kun vaan kuuntelee mitä sanotaan.

Meidän joukkue vaikuttaa todella hyvältä. Ollaan aika tiivis ryhmä, ensimmäisen viikon jälkeen aloin jo muistaa muutaman pojankin sukunimiä, ennen lomille lähtöä muistin lähes kaikkien sukunimet mikä sinäänsä on jo saavutus. Särmä joukkuehan tämä on, vissin vaikuttaa se että siihen kuuluu 7 motivoitunutta naisvarusmiestä.

Aseita on jo käsitelty pitkän aikaa, purkaminen ja kasaaminen on niin tuttuja toimenpiteitä että niistä voisi suoriutua jo silmät kiinnikin. Aseiden putsauskin on hauskaa puuhaa! Ammuntaa on kanssa harrastettu, on tehty paljon kuivaharjoituksia ja ammuttu kerran paukkupatruunoillakin. Nyt on takana kolme ampumaratareissua (mikä tarkoittaa myös neljää 7km ja kahta 3km marssimatkaa) ja voin sanoa että tykkään todella paljon. Tätä ennen oon ampunut kotona ilmapistoolilla pari kertaa tauluihin noin 50m matkalta, mutta onhan se nyt ihan eri asia ampua rynnäkkökiväärillä ja pidemmältä matkalta. Ampuessa käytän silmälaseja, muuten ei olis toivoakaan että olisin saanut makuultaan ekan päivän jälkeen 89 pistettä kymmenellä patruunalla. Viime kerralla kun käytiin ampumassa, pakkasta oli rapiat -24'c ja onnistuin hönkäisemään silmälaseihin jolloin huuru jäätyi alle aikayksikössä ja ammuin kaikki patruunat ohi taulun. Seuraavat kerrat menikin sitten jo ihan oman tasoni mukaisesti. Kaikki ampuma-asennot alkaa olla hanskassa, tästä on hyvä lähteä jatkamaan!

Mitäs muuta mä kertoilisin.. Vapaa-aikaa ei ensimmäisellä viikolla ollut ollenkaan, meidät vietiin paikasta toiseen muodossa ja palvelusaika jatkui pitkälle iltaan. Siinä ekan viikon jälkeen alettiin päästä iltalomille, joita monet sitten hyödynsivätkin ihan huolella. Itse vietän iltani yleensä tuvassa istuskellen ja kirjoitellen tai lukien. Yleensä käyn myös sodessa istuskelemassa ja mussuttamassa munkkia tai suklaata. Meille on annettu aika reippasti vapauksia, toivottavasti vaan kaikki osaa käyttäytyä meiltä edellytetyllä tavalla jotta nää vapaudet myös pysyy.

Mä olen siis - kuten tekstistä huomaa - viihtynyt erittäin hyvin armeijassa. Olen nauttinut jokaisesta päivästä tosi paljon. Toki tässä on edelleen uutuudenviehätystä, luulen että jossain vaiheessa pakin pohjaan jäätyvä muutaman kauhallisen kokoinen keittoannos alkaa ketuttamaan ja tetsaaminen väsyttämään, mutta toistaiseksi tämä mosa on ihan tyytyväinen elämäänsä varusmiesnaisena.

Kyselkää toki jos on kysyttävää, mulla on nyt asiat suht tuoreessa muistissa ja päiväkirjaa olen kirjoitellut joka päivä, mielelläni vastailen kaikenlaiseen kommenttiin ja arvostan rehellistä palautetta teksteistäni!

Lomilla viimeinkin!

Noin kaksi ja puoli viikkoa on takana tuota elämää armeijan ihmeellisessä maailmassa. Kyllä osasi olla orpo fiilis kun kävelin eilen illalla porteista ulos ja tajusin että seuraavan kerran pääsen sinne vasta sunnuntai-iltana. Siviilielämä tuntui jo niin kaukaiselta ulottuvuudelta että meinasi pukata kulttuurishokki siinä vaiheessa. Mutta kun auton keula osoitti kotiin ja radiosta kuului "Huomaan kun onnen kyyneleet takin kaulukseen putoaa", kaasujalka alkoi painaa huomattavasti enemmän ja ikävä iski pintaan. Iski ihan mieletön kaipuu kotiin, perheen ja koiran luo. Kun avasin oven ja vastassa oli maailman rakkain koira häntä heiluen, viskasin kamat siihen paikkaan ja kuivasin kyyneleet koiran turkkiin. En ollut edes tajunnut että mulla oli ikävä...

Eilen ja tänään on ollut ihanaa. Oon saunonut, nukkunut yli 9 tuntia yössä, tehnyt ruokaostokset ihan vaan siksi että sekin tuntuu nyt merkitykselliseltä, puhunut ja nauranut ja kuunnellut perheen kesken ja käynyt kylässä naapurissa asuvan muorin luona ja nauttinut jokaisesta hetkestä. Tänä iltana pääsen ekaa kertaa harkkoihin 3.1. jälkeen. Aion katsoa kaikkia mun lemppariohjelmia ja katsoa väliinjääneet jaksot niistä. Käyn koiran kanssa lenkillä ja rentoudun ja parantelen viime viikonloppuna saamaani flunssaa.

Tää oli tällainen pikainen postaus eilisen ja tän päivän fiiliksistä, kirjoittelen mahdollisimman pian sitten oikeesti viime viikkojen arjesta. Olen kirjottanut joka päivä päiväkirjaan useita sivuja ja nappaillut muutamia kuvia kännykällä, nyt en vaan jaksa keskittyä koneen ääressä istuskeluun kun on niin paljon muutakin tehtävää!

Kohta!

Mitäs ihmettä, se aika vaan juoksee ihan mieletöntä vauhtia! Jäljellä on enää muutama hassu päivä siviilissä, ja mun pää taitaa räjähtää ihan kohta kun en tiedä mitä tässä tekisin. Nämä viimeiset päivät menee ihan istuskellessa ja ajatuksiin hukkuessa. Ei varsinaisesti jännitä mutta kuitenkin ilmassa on jotain jännää. Oon lueskellut aamukampaa ja muiden varusmiesten blogeja ja instassa selaillut mitä uutta tulee intti-tägin alle. Oikeen elämän kavereita en ole hirveesti kuormittanut inttiasioilla, haluan pitää ajatukset toistaiseksi jossain muussa ja olla tylsistymättä ulkopuolisia jorinoillani.

En ole vielä pakannut vaikka varmaan pitäisi. Oon kyllä miettinyt että mitä sinne pitäisi ottaa mukaan, loppujen lopuksi aika vähällä tavaramäärällä sinne kannattaa lähteä. Mitä nyt muiden varusmiesten blogeja oon lukenut niin ennen lähtöä he ovat ottaneet mukaan moninkertaisen määrän siihen verrattuna, mitä siellä lopulta ovat tarvinneet. Firmahan tarjoaa melkein kaiken, itse otan mukaan lisäksi ehkä tyyliin hygieniavälineet, laturin, rahapussin, tilinumeron, palveluksenastumismääräyksen ja ehkä jotain tekemistä vapaa-ajalle (sikäli kun sitä meille ennen ekoja lomia hirveesti suodaan). Niin joo ja ponnareita ja pinnejä pitää ostaa, ne tuntuu häviävän siinä silmänräpäyksessä kun sen pakkauksen avaa.

Valmentaja oli hommannut mulle urheiluseuralta semmosen kirjeen jolla voin todistaa kuuluvani seuraan ja josta käy ilmi meidän harjoitusajankohdat, tarkoituksena on hakea harkkavapaata sitten kun se on koulutuksen puolesta mahdollista. En kyllä vielä tiedä kenelle mun sitä pitää esittää, mutta sinisilmäisesti ja yltiöoptimistisesti uskon sen selviävän ensi viikolla.

Vuosi vaihtui mun osalta mahtavissa merkeissä. Olin hirveän otettu ja iloinen kun mut kutsuttiin viettämään vuodenvaihdetta kaverin mökille. Hänen lisäkseen en tuntenut muita, mutta kyllä siinä mukavasti mökkeilyn, saunomisen ja muun ohessa tutustuttiin :) Käytiin myös jatkoilemassa yöelämässä, sekin oli tosi mukava reissu! Ilokseni meidän seurueessa oli kaksi tulevaa inttikaveria, onpa kiva tietää etukäteen heistä edes muutama.

Mä taidan jatkaa tässä päivien laskemista ja keksiä jotain kehittävää viimeisille siviilipäiville. Huomenna on viimeiset harkat toistaiseksi, hurjaa!

Miesten kouluun

Niin se on että STJ pienenee ihan huomaamatta, vastahan mä äsken iloitsin kun satanen rikkoutui ja tuntui et "nyt se on oikeesti lähellä". Ensimmäiset I/13 ja viimeiset II/12 miehet ja naiset on kohta kotimatkalla ja jostain luin että meidän erää jo odotellaan. Kovastihan nuo uhoavat että I/14 ei kotiudu koskaan, mutta kyllä se vakavasti on aikomuksena. Itseasiassa 374 vuorokauden päästä.

Joo ihan oikeasti, mulla on kännykässä
parikin erilaista TJ-sovellusta joista
on tosi tyydyttävää katsella kun
siviiliaamut vähenee!

Tuossa kesän aikanahan mulla oli kuukausien jakso jolloin en miettinyt koko armeijaa. Olin niin fiiliksissä siitä että pääsin kouluun ja ajattelin että kyllä se armeija nyt saa jäädä kun koulun penkki kutsuu. Mutta sitten koulussa iski se todellisuus.. Juuri ylioppilaaksi valmistunut tylsistyi kuoliaaksi amiksen penkillä, kun opettajat selittivät meille itsestäänselvyyksiä ja päivät venyivät parhaillaan sinne 8 tuntiin, josta tehokasta opiskelua oli mitättömän pieni osuus. Ja minä kun luulin ihan tosissani että amis on se mun paikka, ei mulla motivaatio riitä amkiin. Mutta kyllä sen siellä tajusi että ei siitä opiskelusta tule mitään jos se ei tarjoa haasteita ja onnistumisen tunteita.
Ja kun vielä Ilmasotakoulu muisti minua soitolla ja kyseli sotilaskuljettajakurssin haastatteluun, mun suunnitelmat muuttuivat kertaheitolla. Tulin hyväksytyksi sotilaskuljettajakurssille ja postissa tuli PAM jossa ilmoittivat odottavansa minua Tikkakoskelle 6.1.2014.

Joten koulu jäi kesken, juuri vähän ennen toisen jakson loppua. Vanha kesätyöpaikkani otti minut ilolla vastaan ja elämä alkoi hymyillä! Oon nauttinut töissä olosta todella paljon, kesällä jo tykkäsin jakaa sanomalehtiä aamuyön hiljaisina tunteina, juosta välillä kerrostaloissa ja välillä jakaa omakotitalo-alueella ja kuunnella yöradiota. Voisin hyvin kuvitella jatkavani hommassa myös armeijan jälkeen, niin mukavaa hommaa se on! Olen päässyt myös päivävuoron puolelle, joten erilaisia työtehtäviä kyllä riittää.

Itsenäisyyspäiväkin oli ja meni! Päivällä katselin yle areenasta kun Mikkelissä oli käynnissä puolustusvoimain ohimarssi. Voi niitä paseja, panssarivaunuja ja mönkijöitä.. Ja tyylikkäitä varusmiehiä ohjaimissa. Alkuillasta seurasin jonkin matkaa presidentin itsenäisyyspäivän vastaanottoa, olihan se totutusta poikkeava. Muutoin oli virkistävä ja miellyttävän oloinen tilaisuus, mutta kyllä mulla meinasi mennä järki niiden kirjaotteiden lausuntoja seuratessa. Ei sitä kovin viihdyttäväksi voinut kutsua. Loirikin lauloi toki komeasti kappaleen Lapin kesä, mutta kun minä ehdin sen aikana tehdä hyvät voileivät ja kaakaot ja biisi vaan jatkui jatkumistaan.. Tulkinta on aina hyvästä, mutta tuo tulkinta veti maton alta itse kappaleelta.
Sitten nukuin pari tuntia yön töitä ajatellen ja heräsin herätyskellon soittoon katsomaan Tuntemattoman sotilaan. Aiemmin en ole sitä katsonut, vaikka se on monella kuulunut itsenäisyyspäivän traditioihin jo vuosien ajan. Tykkäsin kovasti leffasta, yleensäkin sotaelokuvat - etenkin suomalaiset sellaiset - ovat hyviä.

Lopuksi vielä ote Kotilieden ristikosta. Naapurin muori tykkää kun hänen luona käydään, itse olen siellä käynyt parhaillaan monta kertaa viikossa syömässä keksejä ja juttelemassa mukavia. Tämä muori on myös Karjalan evakkoja, häneltä löytyy muiden juttujensa lisäksi monia tarinoita noilta ajoilta. Yleensäkin olisi hienoa jos nykynuoret ehtisivät ja viitsisivät istua hetkeksi alas ja kuunnella mitä iäkkäämmillä ihmisillä on sanottavana, heiltä löytyy viisautta jota ei ansaita tai hankita, se tulee itsestään elämänkokemuksen myötä.
Naapurin muori tykkää kovasti kun kissanpoika ja pappakoira lähtee mukaani ja hän saa helliä ja silitellä niitä ja syöttää koiralle pullaa. Aikakausilehdet saan aina kotiinviemiseksi kun hän on ne lukenut. Tällä kertaa Kotilieden ristikosta löytyi tällainen kohta. Tottahan se on, miehiä meistä naisistakin siellä tulee.

Miesten kouluun TJ 27

Vauvajuttuja

Blogia en ole muutamaan viikkoon taas päivitellyt, ei ole ollut yksinkertaisesti kovin paljoa kerrottavaa! Viikonloppuisin teen yöllä töitä, viikot menee kotona pyöriessä ja harkoissa käydessä.

Treenit sujuu hyvin, polven ajoittaisesta reistailusta huolimatta. Kerran se muljahti ikävän tuntuisesti ja istuin lopputreenit sitten maton laidalla kylmäpussin kanssa. Eilen oli hupaisat treenit, normaalin 3-6 treenaajan sijasta meitä olikin yli 10! Huippua jos nuo uudetkin tyypit jaksaa jatkaa harrastusta, olisi tulevaisuudessa enemmän harjoittelukavereita.

Muutama viikko sitten meidän perhe kasvoi yhdellä jäsenellä, kun lauman jatkoksi liittyi kissanpentu! Jo ennestäänhän meillä oli yksi koira ja kaksi kissaa, nyt sain sitten ympäripuhuttua kotiväen tähän kissalapseen. Meille piti tulla toinen koira vuodenvaihteen tietämillä, mutta narttu jäi valitettavasti tyhjäksi. Seuraavista juoksuista yrittävät uudelleen samalla yhdistelmällä, jos kaikki menee hyvin niin meille tulisi pentukoira heinäkuussa. Itsehän olisin silloin vielä Tikkakoskella, mutta eiköhän sen kestäisi. Kuitenkin tuo tuleva koira on koko perheen koira eikä mun välttämättä tarvitse olla mukana sen koulutuksessa alusta asti eikä siitä varmaan minun treenikaveria tule. Oman koiran hankin sitten joskus kun muutan kotoa. Tällä hetkellä rotuvaihtoehtoja on muutama. Hovawartteja meillä on ollut melkein koko elämäni ajan, joten luonnollisesti pidän rodusta ja voisin hovawartin ottaa itselleniki. Lisäksi meillä oli 11 kuukauden ajan saksanpaimenkoira, se jouduttiin lopettamaan luusyövän takia. Mutta teki se sellaisen vaikutuksen minuun että ihastuin jo aiemminkin ihailemaani rotuun ja jos jostain löytyisi käyttölinjainen, pitkäkarvainen ja tervesukuinen saksanpaimen niin ottaisin ehdottomasti.

Tässä kuitenkin kuvia meidän Hipasta!