Ei kipuu ei hyötyy jne

Kyllä mä olen kerennyt jo niin moneen kertaan todistamaan nuo viime aikoina tutuksi tulleet lyriikat "Ei kipuu ei hyötyy". Nautin ihan suunnattomasti siitä tunteesta kun kroppaa polttelee treenien jälkeen ja jalat on raskaat mutta mieli keveä.
Viime aikoina mulla on ollut tosin erityisen paljon tekemistä siinä että puristan itseni sinne äärirajoille asti. Kun kuntoa kuitenkin löytyy ja voimaa on, mutta silti päästän suustani ne sanat "En mä saa heitettyä tästä" tai "No ei mulla oo voimaa". Onneks mennään koko ajan eteenpäin ja joka kerta se raja tulee myöhemmin vastaan. Silti nytkin ärsyynnyn itseeni kun muistelen viime perjantain treenejä joissa olin väsynyt ja matsi meni pelkästään nojailuksi toista vasten, kun en saanut mitään heittoa tehtyä saati sitten ukkoja nurin.
Toisaalta taas oon ihan täpinöissäni koska huomenna on taas harjoitukset!

Tänään kävin pitkästä aikaa puntilla. Vuosi sitten kävin jonkin verran, nyt ei ole tullut käytyä taas. Sisko oli mukana, se harrastelee tota raudan pumppaamista monta kertaa viikossa ja auttoi mua tekemään penkkiä ja vähän maastavetoja. Muitakin tuli tehtyä, ainoastaan vatsoja en tehnyt tuolla ollenkaan kun huomenna tehdään niitä kuitenkin taas treeneissä ja meidän liikkeet on siihen ihan tarpeeksi tehokkaita ja tekee kyllä hyvää.

Ensimmäinen (kilometri)postaus

Taas on sen ensimmäisen, vaivaantuneen ja vaikean postauksen aika. Ruudun tällä puolen kirjoittelee 19-vuotias viime kevään ylioppilas. Tällä hetkellä opiskelen ammattikoulussa matkailualaa, mutta viime viikkoina on alkanut vakavasti tuntua siltä että ei tämä ala olekaan se minun juttu.

Ihmiset kuvailevat minua äänekkääksi ja persoonalliseksi kaveriksi. Myönnän suoraan olevani vähän omituinen. Viihdyn omissa oloissani ja välillä jurotan silkasta jurottamisen ilosta. Toisaalta taas tykkään olla siellä missä tapahtuu ja joskus jopa nautin huomiosta.

Mielenkiinnonkohteeni ovat monipuolisia, tykkään rockmusiikista (suurimpana idolina Michael Monroe) mutta kesälauantaisin viihdyn lavatansseissa humppaa kuuntelemassa. Leivon mielelläni mutta yhtä usein kun minut löytää jauhoihin peittyneenä ja kädet taikinassa, kömmin myöskin auton alta naama ja kädet öljyssä ja mudassa. Hiippailen mielelläni metsissä ja pelloilla koiran kanssa lenkkeilemässä. Kaulassani riippuu lähes aina kamera, tykkään kuvata eläimiä ja luontoa ja itseäni.

Eläimet ovat aina olleet iso osa elämääni. Pienenä olin maailman kovin heppahullu, sittemmin hevostelu on jäänyt vähemmälle kun lähitiloilla ja tutuilla ei enää ole kavio-otuksia. Koiria meidän perhessä on ollut melkein aina, yhteensä olen ollut noin kuukauden ilman koiraa. Tämän blogin lisäksi kirjoittelen muuten blogiakin koirahommista. Kissojakin meiltä löytyy.

Koirien ja koiraharrastusten lisäksi elämääni kuuluu olennaisesti urheilu. Nuorempana pelasin muutaman vuoden jalkapalloa, sitten oli useamman vuoden tauko aktiivisesta urheilusta ja se alkoi näkyä muun muassa painossa ja jaksamisessa.
Aloin liikkua kotona ja ottaa uutta kontrollia kehostani. Sitten tuntui että ei se kotona hikoilu ole niin tehokasta ja tuloksia tuottavaa että siitä saisin haluamaani hyötyä. Joten kun 19-vuotispäiväni lähestyivät, laitoin elämäni risaiseksi ja lähdin painiharjoituksiin. Siskoni on paininut puolisen vuotta ja viime aikoina kisannutkin jo. Itse seuraan perässä, vaikka ikää on reilu kaksi vuotta siskoa enemmän. Takana on nyt neljä viikkoa ahkeraa treenausta kolme kertaa viikossa, ja kehityksen huomaan jo varsin selvästi! Onpa hieno tunne kun joka kerta jaksaa tehdä enemmän ja pidempään ja tekniikka alkaa sujua. Monipuoliset ja rankat harjoitukset ja taitavat ja huumorintajuiset valmentajat ja muutenkin mukava porukka tekevät treenaamisesta mielekästä ja siksipä molskilta poistuessani odotan jo innolla seuraavia treenejä.

Vapaa-aikani kuluu myöskin autojen parissa. Yksi auto ehti kokea jo karun kohtalon kun se lähti hiekkatiellä niin sanotusti lapasesta liian kovan vauhdin ja irtosoran takia, heittelehti laidasta toiseen ja lopulta kääntyi 180 astetta, minun puoleinen kylki edellä syöksyttiin ojaan ja sen ainoaan kantoon. Sen micran taru loppui siihen, runko meni sellaiselle kippuralle ja nokka ruttuun ja muuta, että sen korjaukseen olisi saanut käyttää rahaa liian monen micran ostohinnan edestä ja liian monta tuntia työtä..
Nyt omistan toisen micran, mitäpä sitä hyvästä merkistä ja mallista vaihtamaan. Pienestä pitäen olen tykännyt rakennella ja rassailla kaikenlaista, ja ajoneuvojen laitto on juurikin sellaista hommaa josta pidän. Teen hommia isän kanssa ja jonkin verran myös itsekseni ja ohjeistuksia kuuntelemalla. Taustalla ei kuitenkaan ole alan ammattitutkintoa, joten tekniikan ymmärtäminen tuottaa välillä ongelmia. Mutta suoraviivaiset hommat kuten renkaiden ja jarrulevyjen ja jarrupalojen vaihdot sekä alustan massaukset ja muut hoidan itse. Isän kanssa ollaan tehty monenlaista, jos nyt eteen tulisi esimerkiksi vetoakselin suojakumien tai iskareiden vaihdot, suoriutuisin niistä varmaan itsenäisestikin. Koko ajan pyrin oppimaan uutta ja tekemään ja kokeilemaan itse, niinhän sitä parhaiten oppii.

Tällä hetkellä elämässäni on isoja muutoksia. Pitkällisen pohdinnan ja harkinnan jälkeen olen tullut siihen tulokseen että tämä ala jota opiskelen, ei ole minulle sopiva paikka. Vaikka olenkin teoreettinen ja kirjoista tykkäävä nörtti, olen yhtä lailla käytännön työstä kiinnostunut ja fyysisempiin hommiin kaipaava autotyttö.

Vaihtoehtoina olisi nyt koulun keskeyttäminen ja töiden hankinta, tai sitten koulussa kituuttaminen. Joka tapauksessa, tammikuussa tapahtuu jänniä asioita kun tämä tyttö astelee armeijan palvelukseen PAM kourassaan ja miljoona perhosta mahassaan. Kutsunnoissa palvelupaikaksi määrättiin KaiPr ja eräksi siis tuo I/14. Kuitenkin hain myös erikoisjoukkohaussa sotilaskuljettajaksi Tikkakoskelle IlmaSk I/14. Nyt vaikuttaa hyvältä, haastattelussa tuli käytyä ja minulle jäi optimistinen mielikuva mahdollisuuksistani, olin selvinnyt jo tiukan seulan läpi haastatteluvaiheeseen ja toin esille motivaationi logistiikka-alaa kohtaan.
Tikkakoski on myös mukavan lähellä kotiani, mikä mahdollistaa painiharjoituksiin pääsyn mahdollisesti palveluksenkin aikana. Aion nimittäin hakea harjoitusvapaata painitreenejäni varten, ensi vuonna olisi kuitenkin tarkoitus kilpaillakin lajissa.

Aamukamman TJ-kalenteri infosi että tänään tammikuun erällä on STJ 105! Kohta ollaan sadan paremmalla puolella ja voin alkaa ehkä jo vähän odottamaan tammikuun koittoa. En ole oikeastaan mitenkään jännittynyt tai hermostunut, ainoastaan innoissani siitä että pääsen armeijaan ja saan samalla ammattipätevyyden ja ajokortteja. Ensi vuosi tulee olemaan elämäni mielenkiintoisin ja varmasti kokemusrikkain.