torstai 5. maaliskuuta 2015

Sä voit lähteä pv:stä mut pv ei koskaan lähde susta

Reservin aurinko on lämmittänyt kasvoja jo 2,5 kuukautta. Viime aikoina armeija-aiheiset unet on jo jääneet selvästi vähemmälle, mutta aina aika-ajoin unissa tulee ihan spontaaneja metsäkeikkoja, korpossa odottamisia ja tahtimarsseja ja muita välähdyksiä armeijan arjesta.
Ja ihan oikeassakin elämässä tulee välillä aika sotahullu olo kun esimerkiksi koulussa pyytää poikia tekemään jotain ja lisääkin tahtomattaan pyynnön loppuun "Ja mars mars!". Tai se hetki kun opettaja tulee vastaan koulun pihalla ja morjestaa vetämällä gonahtaneen näköisesti lippaan ja nyökkäämällä ja itse toistat samat liikkeet ja toteat opettajalle että "Joo lepo vaan". Mutta onhan se mahtavaa kun kuulee ruokapöytäkeskustelun ajautuvan taas armeijamuistoihin ja siinä missä moni muu tyttö pesee kätensä tilanteesta, itse olen edelleenkin tilanteen tasalla ja voin osallistua keskusteluun. Välillä toki yritän hillitä kielenkantani ja suodattaa inttijuttuja pois puheestani, mutta kun palveluksesta pääsystä on vasta niin vähän aikaa ja se oli kokemuksena niin mieleenpainuva ja on ollut aika iso osa mun elämääni, se etsiytyy tahtomattanikin puheeseeni ja käytökseeni.

Pari viikkoa sitten Ruotuväen toimittaja otti muhun yhteyttä ja halusi haastatella mua lehteen. Tottakai suostuin ja haastattelu saatiin tehtyä. Jutun aiheena oli inttipäiväkirja ja inttiblogi, jostain kautta toimittaja oli eksynyt mun blogiin ja olen toki todella otettu siitä että hän on juuri mun blogin valinnut tähän juttuun.


Tätä kuvaa klikkaamalla saat artikkelin auki luettavassa koossa. Ja löytyyhän koko lehtikin näköisversiona pdf-muodossa Ruotuväen omalta nettisivultakin.


Ja koska aihe on nyt esillä, ajattelin tarjoilla nettiin ennenkuulumatonta aineistoa suoraan mun päiväkirjastani melkein ensimmäiseltä sivulta jolloin elettiin tammikuun 6. päivää ja vuosi oli 2014 eli varmaan kaikki tiedetään että kyseessä oli monelle varusmiehelle aika iso päivä. Tässä on muutamia suoria lainauksia mun päiväkirjastani:

"Täällä on ollut oikein vauhdikasta. Morttisäkki painaa kuin synti, nyt se on sitten räjäytetty ja purettu ja särmältähän tuo kaappi näyttää. Punkkaa ei oo vielä tehty. Äsken kävin syömässä, ruoka oli oikein hyvää."

"Vitsit kun tää on kivaa! Aamuja odotellessa."

"Morttisäkkien raahaamisen katselu ikkunasta on kovin tyydyttävää kun itse ei enää tänään tarvii sitä roudata."

"Meille on opetettu kaikki mitä meiltä on vaadittu ja meille on annettu aikaa riittävästi, ellei liikaakin."

"Nyt kävi alikkeja ja joku herra isoherra juttelemassa. Onpas nämä kaikki niin ihmisläheisiä ja miellyttäviä tyyppejä."

"Oli oikein kiva seisoskella muodossa. Ja muistaakseni 2. joukkueen ryhmänjohtaja kehui meidän joukkuetta oikein särmäksi ja ylpeili meillä muille alikeille."

"Hampaat pesty, äitille ja isille laitettu viesti, kello on 21:58, nyt meen nukkumaan!"

sunnuntai 18. tammikuuta 2015

Kuulumisia ja syvää pohdintaa

Reservielämää takana kuukausi! Tuntuu että siitä kotiutumisesta olisi hurjasti pidempikin aika. Tähän kuukauteen on mahtunut kaikenlaista. Oli TJ0-mökkeily, perhejoulu, uuden vuoden mökkireissu ja pari viikkoa aikaa lomailla ja rentoutua. Onneksi ei tarvinnut jäädä tyhjän pantiksi kotiutumisen jälkeen, vaan pääsin opiskelemaan ja 12.1. suunnistinkin aamuvarhaisella Kuopioon. Takana on viisi päivää opiskelua aikuisopistossa logistiikan perustutkinnossa, suuntauksena siis yhdistelmäajoneuvonkuljettaja. Arkipäivisin majailen Maaningan suunnalla ja viikonlopuiksi tulen kotiin. Ihan hyvä että pääsinäin melkein heti normaaliin elämään kiinni eikä jäänyt vaille opiskelu -ja työpaikkaa tai tulevaisuuden suunnitelmia. Haluan saada vaan mahdollisimman nopeasti ammatin ja päästä töihin, tuntuu että tässä on nyt opiskeltu ihan tarpeeksi muutaman vuoden tarpeisiin ja voisi tässä nuorena tehdä jotain muutakin kuin kuluttaa koulun penkkiä.

Kuopion seudulla nyt muutaman päivän pyörineenä voin todeta että kyllä siellä ainakin näin väliaikaisesti viihtyy. Tietenkin olisi ihan huippua jos olis vielä seuraakin niin ei tarvitsisi yksin eksyä Kuopiossa tai parhaillaan jopa Matkuksessa. Mutta milläs tutustut uusiin ihmisiin paikkakunnalla josta et tunne ketään? Ei ole harrastuksia tai muita mahdollisia paikkoja uusien tyyppien tapaamiseen.
Toki näin Tinderin, Hot or Notin ja jopa Suomi24-treffipalstojen (uskokaa mua, nauran itsekin itselleni niin on ihan okei jos tekin tukehdutte huutonauruunne) suurkuluttajana oon sieltäkin katsellut millaisia ihmisiä seudulta löytyy. Mutta voin sanoa että suurin osa noissa palveluissa vastaan tulleista on ihan täysiä idiootteja. Joko niillä on luetunymmärtämisessä ongelmia, ne ei lue mitä profiilini kuvauksessa lukee, niillä on niin iso ego että se vie tilaa aivoilta tai jokin muu selitys, mutta kyllä oikeesti alkaa pikkuhiljaa hiipumaan usko siihen että sieltä löytyisi oikeanlaisia ja kiinnostavia ihmisiä. En toki ketään moiti omista valinnoistaan tai mieltymyksistään, mutta jos ihminen tekee hyvin selväksi että ei ole etsimässä yhden illan juttua eikä friends with benefits -merkkistä ratkaisua niin pitääkö kuitenkin kokeilla kepillä jäätä ja muutenkin lähestyä niissä aikeissa. Harkitsen tässä kovasti kaikkien noiden profiilien poistamista, erittäin aikaavieviä ja häiritseviä sovelluksia jotka tuottaa vaan vitutusta ja jatkuvaa facepalmia. Oikeassa elämässä tilanne ei ole yhtään sen parempi, yökerhoista sitä seuraa on turha etsiä ja monessa muussa paikassa ihmiset on kovin vaikeasti lähestyttäviä. Toki varmaan on miehiä jotka voi sanoa samaa naisista, en yhtään ihmettele.

Mulla on tässä ehkä sitten jonkinlainen ikäkriisi kun tänä vuonna mittariin tulee 21 vuotta ja tällä menolla tuun elämään epämääräisen kissa- ja koiralauman kanssa ja elämään kuin Bridget Jones. Paitsi ilman miehiä. Ja vissiin niitä kavereita. Terveisin: otinpa eilen pikkuveljen elokuviin kun hurjasta pohtimisesta huolimatta en keksinyt mitään muutakaan vaihtoehtoa. Ei siinä mitään, hyvähän tuo uusin Hobitti on näin toiseenkin kertaan katsottuna.

Mitä nyt helvettiä.. 

sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Reservissä


Niin se nolla napsahti myös tän alikersantin tauluun! TJ0 oli aika erikoinen päivä, kasarmilla se tuntui erittäin epätodelliselta, mutta ei siinä toisaalta ollut mitään riehakasta tai erityistä, ehkä sen päivän ymmärtää vasta sitten myöhemmin kun ikävä armeijan vihreisiin koittaa.

Ajatukset oli koko päivän aika pitkälti jo illan koitoksessa kun meillä oli edessä torstaista sunnuntaihin ulottuva mökkireissu. Se oli kyllä sellainen kokemus ettei toista tule. Kiitos ja anteeksi kaikille mukana olleille. Itsehän kunnostauduin mökkini ainoana naisena jo ensimmäisenä iltana ja hommasin itselleni mustan silmän. Turpaani en saanut mutta muuten oli kyllä tuurit kohdillaan. Oli sitten kiva olla loppuviikko silmä turvonneena ja päivittäin väriä muuttavana. Mutta eipä tuo menoa hidastanut, kuten ei ne lukuisat mustelmat ja jomottava pää mitä keräilin pitkin viikonloppua.
Hauskaa oli joka tapauksessa, oli kiva nähdä porukkaa tällaisissa merkeissä, luultavasti suurinta osaa en tule enää ikinä näkemään niin jäi ihan hauskoja muistoja.

Nyt on ollut aikaa sopeutua tähän reservielämään ja kyllähän tää tuntuu hyvältä. Intti oli yksi osa elämää ja nyt se on takana päin, tuskin tulen palaamaan puolustusvoimien palvelukseen. Vaikka firmassa on paljon hyvää niin ainakin varusmiehenä huomasin paljon epäkohtia ja välillä meni järki ihan kokonaan kyseiseen organisaatioon.
Hommat mitä pääsin tekemään oli ihan mukavia ja suurimmilta osin sellaisia mihin halusinkin. Pääsin hommiin jotka hyödyttää mua tulevaisuudessa siviielämän puolella koulutuksissa ja työelämässä, se oli ihan huippua. Pääsin haluamaani kouluun ja siellä katsotaan kyllä ihan hyvällä kun multa löytyy BE C1E C kortti ammattipätevyyksineen, ADR, työturva, tieturva ja digipiirturikortti. Loppujen lopuksi munkaan tuskin tarvitsee hirveen kauaa tuolla tulevassa koulussa istuskella näillä pohjakoulutuksilla. Vaikka vähän kaduttaakin että lähdin AUK:hon enkä sitten jäänyt miehistöön CE-kuskiksi, varmaan tälläkin peliliikkeellä on arvonsa tulevaisuudessa vaikka nyt vähän kaduttaakin.

Isoin ikävä mulle tulee varmasti niitä hommia mitä sain tehdä, ajoneuvohommat puolustusvoimissa on oikeesti hyviä hommia ja mielenkiintoisia. Lisäksi kasarmista muodostui toinen koti jossa oli loppujen lopuksi mukava oleskella, leiriviikon jälkeen sitä taas oppi arvostamaan, niitä kylmiä tupia ja kovia punkkiakin. Pidin myös siitä että armeijassa hommat oli suoraviivaisia ja useimmiten työt hoidettiin ripeästi. Mua ei ärsytä mikään niin paljoa kun hohhailu ja odottaminen. Silloin kun annetaan homma niin tehdään se sitten kunnolla ja ripeesti ja päästään sitten vaikka nukkumaan hetkeksi. Olen aika malttamaton ihminen ja tykkäsin siitä että useimmiten oli helppo päästä sanoista tekoihin.

Mitä taas en tule kaipaamaan, on ehkä ihmiset. Mulla muuttui porukka niin monta kertaa vuoden aikana. Ensin neljä viikkoa P-kautta Tikkakoskella, sitten noin 5 kuukautta AUK:ssa Lahdessa, sitten takaisin Tikkakoskelle TKKK:hon alokkaiden P-kaudelle, sitten AUK:hon autokoulun apukouluttajaksi, lopuksi pariksi viikoksi rötväämään TKKK:hon. En oppinut kaikkien samaa saapumiserää olevien nimiäkään kunnolla viimeisen puolen vuoden aikana ja oli vaikea tutustua ihmisiin kun hommat pyöri milloin autohallilla ja milloin kasarmilla. Sinäänsä en ole pettynyt, mutta odotin ehkä enemmän uusia ihmissuhteita, kun tuolla kuitenkin ollaan niin tiiviisti ja vuorokauden ympäri ja joskus viikonloppuisinkin. Riippuuhan se toki ihmisestäkin, mä hankin sieltä paljon hyvänpäivän tuttuja mutta ei mulla ehkä ollutkaan tarvetta hommata parempia kavereita kun kasarmin aitojen ulkopuolella elämät on kuitenkin ympäri Suomea ja niin erilaisia että tiesin että siellä tuskin näiden ihmisten kanssa tulee kaveerattua.
Koin myös jonkin verran kiusaamista inttivuoden aikana. Siihenkin olin valmistautunut, mua on kuitenkin kiusattu ala-asteelta asti joskus enemmän ja joskus vähemmän. Joskus kiusattiin ihan näkyvästi ja joskus se tehtiin selän takana. Mä vaan olen sen verran kauan kokenut tätä kiusaamista että tiesin ketkä mua suolaa ja kuuntelin niiden selän takana. Eihän se hyvältä tunnu kenestäkään, mutta en mä antanut sen vaikuttaa yleensä. Ei tullut mieleenkään järjestää siitä suurta showta, muutamien hyvien kavereiden kanssa puhuttiin tästä ja niiden kautta sain kuulla mutkan kautta mitä siellä jotkut isänmaantoivot levittelee palvelustovereistaan.
Tiedä sitten mistä johtuu, en saanut hirveän hyviä arviointeja vertaisiltani eikä alaistenkaan arviot hirveästi mieltä ylentäneet, toisaalta mua arvioviat vanhat kuskit joita en ole johtanut päivääkään, eli aika huonot lähtökohdat heilläkään oli mun arviointiin. Mutta kouluttajat ja esimiehet antoivat mulle hyvät arvioinnit, niihin olen kyllä tyytyväinen! Ja opintovihkoon sain ihan hyvin tunteja kerättyä, joten ihan hyvin fiiliksin voin lähteä tästä jatkamaan.

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Mun TJ on niin väbä!

Miten voikaan olla että aamukammassani on enää neljä yksinäistä piikkiä! Kohta lähden viimeistä kertaa kotiovesta M05 päällä ja seuraavan kerran kun astelen saman kynnyksen yli niin se tapahtuu siviilikamppeissa. Tää on aika hurjaa ajatella, mutta toisaalta mulla on ihan yhtä epäuskoinen fiilis kuin vuosi sitten. Sillon ei kertaakaan tullut sellaista todellista päin kasvoja iskevää yllätyksen tunnetta vaan kaikki kävi aika smoothisti. Ehkä samoin käy nytkin. Tai sitten ei.

Loppusodan jälkeen ei tapahtunutkaan mitään kovin jännittävää. Lähdettiin lomille ja maanantaina takaisin. Maanantai ja tiistai vietettiin autohallilla, ei ollut mitään kovin tähdellistä hommaa paitsi siivoamista ja masien pesua. Tiistaina hurautettiin paikallisen ruokapaikan pihaan vanhojen kuskien kanssa ja ostettiin taksarit joita nautittiin autohallin takahuoneessa. Kasarmin mukessa oli joku veteraanien lounas ja maastoruokailu ei ihan innostanut mm syistä että olisi pitänyt odottaa liian pitkaan & koulutushaara. Keskiviikkona oli ATT joka meni ihan penkin alle, mutta eipä vaikuta minun aamuihin eikä muuhunkaan. Ja torstaina läksinkin lomille kun piti perjantaina herätä jo 4:30 ja ponnistaa Kuopioon yhden opiskelupaikan haastatteluun. Yksikön vääpeli ystävällisesti laittoi mulle ylimääräisen KL että pääsin käymään haastateltavana. Hyvältä vaikuttaa, luultavasti mulla on opiskelupaikka tiedossa ensi kuun puolivälistä alkaen!

Lomakassi on pakattu viimeistä kertaa, nyt siellä onkin vaan pakollisten hygieniakamppeiden lisäksi siviilivaatteet! Torstaina koittaa se kuuluisa reservi joka meille tarkoittaa loppusotaa mökkeilyn merkeissä. Juomapolitiikka on jo hallinnassa ja kaikki kondiksessa, kiva nähdä tuotakin väkeä vielä viimeistä kertaa!

Itsenäisyyspäivänä hautausmaalla, muistamassa niitä miehiä joidenka
ansiosta me saadaan asua tässä maassa ja olla ylpeitä siitä. Ja aika
ylpeä saa olla tuosta vasenta hihaa koristavasta siniristilipusta. Ja siitä
että on itse vapaaehtoisena suorittanut varusmiespalveluksen.

lauantai 6. joulukuuta 2014

Leiri TJ0, Loma TJ0, TJ13

Olipahan päivä! Aamulla moottorimarssi-osastomme lähti liikkeelle kello 9:00 ja puolenpäivän maissa oltiin takaisin Tikkakoskella. Silmäluomet kävi aika raskaiksi, mutta onneksi kahvikupponen Hankasalmella herätti just sen verran että sain moduulissa matkustaneet varusveijarit ja peräkärryssä olleet viestiromppeet ehjinä kasarmille.
Leirille lähdössä, kenttävarustus pakattuna viimeistä kertaa!

Mullehan leiri ei ollut fyysisesti kovin rasittava, kuljettajien hommat ei ole aina siitä sotilaallisimmasta päästä. Itse käytin vapaa-ajan leirillä hyödykseni kömpimällä masin hyttiin ja nukkumalla päiväunet pää rattiin nojaten. Jos tuli kylmä niin iskettiin webasto tulille ja taas tarkeni. Mun kanssa samassa ryhmityksessä ollut kuljettaja oli tehnyt pelimiehen ratkaisun ja hommannut laturin jolla masissa voi ladata kännykkää, se viimeistään teki leiristä luvattoman miellyttävän.
Taisteluvarustusta piti käyttää muutamaan otteeseen, kun vielä näillä aamuilla jouduttiin rämpimään tuliasemiin ilmahälytysten takia. Yöuntakin sain ihan ruhtinaallisesti, sellasta 7-9 tuntia yössä + päiväunet.

Kenttälounas, jota söin leirin aikana ehkä kaksi kertaa. Ei enää ikinä!
Mun uljas kulkuneuvo. Kyllä mä vanhan kunnon masin olisin mielummin ottanut
Laturi! Tuo leirin pelastus ja taisteluhengen kohottaja
Ja webasto, moto-au:n paras ystävä.

Sodan melskeessä kävin myös tuolla firman pikku kauppakassilla kaupoilla.
Parasta oli katsella ohikulkijoiden ilmeitä kun löin masin parkkiin. Lisäksi
ylimääräistä komiikkaa herättää yleensä se kun hytistä laskeutuukin naispuolinen
kuljettaja.


Yksi vuorokausi oli kohtalaisen rankka kun lähdettiin siirtymään uudelle alueelle klo 23 ja perillä oltiin ensimmäisen ajoneuvon suunnistusvirheiden takia siinä klo 2 pintaan. Siitä lähdin vielä kuljettamaan muutamia taistelijoita kamppeineen ja nukkumaan pääsin vasta 4:30. Kuljettajahommissa hyvä puoli on se että maastossakin meille täytyy taata 6 tunnin yhtämittainen lepo. Niinpä minäkin heräsin joskus kymmenen maissa hyvin nukutun yön jälkeen. Ilman peltoreita en kyllä olisi sinne asti nukkunut kun muu porukka oli jo aamulla hereillä.


Vaikka fyysisesti ei ollutkaan rankkaa niin henkistä kanttia tuo leiri vaati. Mulla on aika pitkä tauko ollut kuljetushommista kun olen ollut ensin p-kauden ryhmänjohtajana ja sitten kuljettajakurssin ryhmänjohtajana. Joten kun piti pimeessä kytkeä ja irrottaa tota pientä yhdistelmää tai yksin peruuttaa lähes 90 asteen kulmaan vielä "väräälle puolelle", semmonen kevyt vitutus ja stressi pyrki pintaan. Mutta mitään en rikkonut enkä töhöttänyt, mistä oon melkein jopa yllättynyt. Lisäksi mulla oli inttiin tullessa alla vain B-kortti ja aukissa meidän kuskihommiin saama koulutus oli yllättävän suppeaa, joten pieni ylimääräinen stressi oli koko ajan päällä. Mutta elossa ja kunnialla selvittiin ja koko komppania sai loistavaa palautetta päättöharjoituksesta!


Viimeinen telttayö käsillä ja fiilis mitä mainioin!
Liekitin tonnikalavoileipää (kun nuo leipien alla olevat tikut syttyi palamaan)
 ja nautin viimeisestä illasta koropj:n lämmössä ja kelasin että kohta tää on ohi. 
Mutta kyllä oon onnellinen kun pääsin lomille. Muuten tuolla olisi kestänyt vielä pidempään kuin tän 11 päivää  mutta mulla alkoi pinna olla aika kireellä monien ihmisten kanssa. Kun ollaan poikkeuksellisissa olosuhteissa ja jatkuvassa kanssakäynnissä, alkaa väistämättä kaivata omaa rauhaa ja toisista ihmisistä alkaa löytyä harvinaisen ärsyttäviä piirteitä. Mulla on aika usein vaikeuksia tulla toimeen tietynlaisten ihmisten kanssa ja tuollaisissa olosuhteissa se vaan korostuu. Viihdyn erinomaisesti omissa oloissani ja siksipä oon niin onnellinen että nyt on pari päivää aikaa tehdä omia hommia eikä tarvitse huomioida ketään. Vaikka intin aikana saakin paljon kavereita niin enpä usko että siviilissä tullaan törmäilemään ikinä. Siitä oon ihan kiitollinen, tää on vain väliaikaista ja kohta ohi.

Palvelusaikani kolmas sulhanen aamuauringossa. 
Nyt unten maille ja nauttimaan kiireettömistä lomapäivistä ja nollaamaan ajatuksia! TJ12,

Lopuksi somessa olevan inttikuvaviikon kunniaksi kuvia kesältä, uusien
alokkaiden leiriltä Lohtaja Sunny Beachilta. Onnellinen moto au siellä
luonnollisessa ympäristössään poteronkaivuussa?


sunnuntai 30. marraskuuta 2014

TJ18 - lopun alkua

Vähiin alkaa käymään aamut! Ihan käsittämätöntä ajatella että reilu pari viikkoa enää ja sitten tää on ohi.

Kun uusien kuljettajien autokoulu loppui, mulla alkoi 16 päivän lomat jonka aikana ehti sopivasti unohtaa kaiken koko laitoksesta ja suurin osa ihmisistäkin painui ihan unholaan. Teki niin hyvää päästä maistamaan siviilielämää, toisaalta nyt sitä odottaa kahta kauheemmin kun muistaa miten vapauttavalta ja rentouttavalta se tuntui.. Lomien aikana näin muutamaa kaveria kun oli aikaa ja jaksamista kerrankin. Koiran kanssa reippailin ihan urakalla, lenkit oli sellaista 5-13km luokkaa ja ai että mä nautin! Pääsi ulkoilemaan luontoon just sillon kun huvitti ja sai kävellä niin paljon kun tietä riitti. Kävin elokuvissa katsomassa Mielensäpahoittajan ja samaistuin päähenkilöön melkein täysin. Koirapuistoilin koiruuden kanssa ja kävin autoilemassa sen kanssa pitkin ja poikin. Talvirenkaatkin vaihdoin vihdoin ja viimein. Aloitin katsomaan uutta tv-sarjaa ja jäin koukkuun (The Big Bang Theory) ja kävelin 5 kilometriä Tuurin kyläkaupassa ostoksilla ollessani.

Eli joo, oli vähän kyistä palata takaisin valtion sirkukseen. Sunnuntai-iltana tulin ja tiistaiaamuna lähdettiin loppusotaan. Aijai, kevyt muutos arkirutiineihin kun vielä viimeisen kerran joutuu nukkumaan pj-teltassa ja kantamaan tota vanhaa tetsaria sekä elämään leivällä ja hedelmillä (pakkiruokaa en syö, ei oo mun juttu). Onneksi sentään viimeinkin pääsin koulutustani vastaavaan hommaan eli kuljettajaksi. Okei maavoimissa mun hommani olisi ihan eri mut onhan nää ylivoimaisesti parhaita hommia. Kun katselee noita kelanvetäjiä ja spolleja täältä masin lämmöstä.. Ei voi valittaa. Leiri TJ5! Vähiin käy ennen kun loppuu!

Kyllä mä odotan siviiliin pääsyä, on tämä laitos jo nähty ja kyllä täältä jo joutaisi pois. Pientä gonahtelua alkaa olla ilmassa kun tajuaa että kohta pääsee reserviin ihan lopullisesti ja pääsee jatkamaan omaa elämää. Opiskelupaikkoja on katseltu ja luultavasti tammikuussa alkaa koulu. Ja ensi keväänä meille tulee koiranpentu! Kaikkea jännää on tiedossa, hoidetaan nyt tää leiri ja viimenen puoltoistaviikkonen jotenkin kunnialla loppuun.

perjantai 24. lokakuuta 2014

TJ viiskytjotain

Kuulin vähän juttua että mun palvelustoverit on löytäneet tiensä mun blogiin ja tätä on jossain tuvassa lueskeltu ja villi veikkaus on että mun kirjotelmille on siellä naurettu haljetakseen. Eihän siinä, hyviä lukuhetkiä pojat!

Mulla on takana kohta 10 viikon mittainen kuljettajakurssi jolla toimin apukouluttajana ja rj:nä. Ehdottomasti p-kauden johtamishommia parempia hommiahan nää on, oon viihtynyt hyvin vaikka jouduinkin muuttamaan toiseen komppaniaan. Aukin aikana tuli tetsattua ja marssittua ihan yhden varusmiespalveluksen tarpeisiin joten oon ihan hyvillä mielin katsellut komppanian ikkunasta kun tulevat aliupseerit on lähteneet kelojen ja tetsareiden kanssa korpeen ryynäämään. Vaikka hyviä hommia nää omat hommat onkin monen muun varusmiespalvelukseen verrattuna niin on tässä saanut ihan tarpeeksi ressata ja tehä töitä. Autolla saa ajaa aivan riittämiin ja kiirettä pitää.

Ja eipä tuolla tarvii huolehtia siitä että yksin jäis, juttuseuraa riittää ja aika kuluu mukavasti vapaa-ajallakin vaikka oma tupani onkin yleensä tyhjillään. Aina välillä kun omassa punkassa rötvääminen ja leffojen ja sarjojen suurkulutus alkaa käymään hermoille, aina löytyy joku jonka kanssa puhua vaikka sitten säästä. Niin ja tälläkin viikolla aikaa oli siinä määrin että paremman tekemisen puutteessa kävin parina päivänä juoksemassa (pakkassää ja juoksutauko + venyyttelyn missaaminen kostautui siinä mielessä että nyt on etureidet tosi jumissa) keskellä kirkasta päivää.

Muken ruoka on alkanut maistumaan pahalta. Toisaalta fyysinen rasittavuus näissä hommissa on aika minimaalista jollei omaehtoista liikuntaa lasketa. Siispä muken aamupalalla ja sotkun voileivillä elää ihan mainiosti.

Ei muuta ku aamuja!

PS Kiitän poikia siitä että lahjoittivat mulle Uuden testamentin josta kehottivat lukemaan sananlaskun 21 jakeen 19 joka kuului näin: "Parempi asua autiomaassa kuin pahansisuisen vaimon kanssa".