Noin kaksi ja puoli viikkoa on takana tuota elämää armeijan ihmeellisessä maailmassa. Kyllä osasi olla orpo fiilis kun kävelin eilen illalla porteista ulos ja tajusin että seuraavan kerran pääsen sinne vasta sunnuntai-iltana. Siviilielämä tuntui jo niin kaukaiselta ulottuvuudelta että meinasi pukata kulttuurishokki siinä vaiheessa. Mutta kun auton keula osoitti kotiin ja radiosta kuului "Huomaan kun onnen kyyneleet takin kaulukseen putoaa", kaasujalka alkoi painaa huomattavasti enemmän ja ikävä iski pintaan. Iski ihan mieletön kaipuu kotiin, perheen ja koiran luo. Kun avasin oven ja vastassa oli maailman rakkain koira häntä heiluen, viskasin kamat siihen paikkaan ja kuivasin kyyneleet koiran turkkiin. En ollut edes tajunnut että mulla oli ikävä...
Eilen ja tänään on ollut ihanaa. Oon saunonut, nukkunut yli 9 tuntia yössä, tehnyt ruokaostokset ihan vaan siksi että sekin tuntuu nyt merkitykselliseltä, puhunut ja nauranut ja kuunnellut perheen kesken ja käynyt kylässä naapurissa asuvan muorin luona ja nauttinut jokaisesta hetkestä. Tänä iltana pääsen ekaa kertaa harkkoihin 3.1. jälkeen. Aion katsoa kaikkia mun lemppariohjelmia ja katsoa väliinjääneet jaksot niistä. Käyn koiran kanssa lenkillä ja rentoudun ja parantelen viime viikonloppuna saamaani flunssaa.
Tää oli tällainen pikainen postaus eilisen ja tän päivän fiiliksistä, kirjoittelen mahdollisimman pian sitten oikeesti viime viikkojen arjesta. Olen kirjottanut joka päivä päiväkirjaan useita sivuja ja nappaillut muutamia kuvia kännykällä, nyt en vaan jaksa keskittyä koneen ääressä istuskeluun kun on niin paljon muutakin tehtävää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti