So Happy I Could Die

Siinä se nyt on! Kiväärilinjan merkki koristaa lomapuvun hihaa ja muistuttaa mua tästä eteenpäin siitä mitä oon viime viikkoina saanut kokea. AUK1 oli omalla tavallaan mahtavaa aikaa, mutta tavallaan se oli raskasta ja uuvuttavaa. Nyt jälkeenpäin muistelen ylpeydellä menneitä viikkoja ja mieleeni tulee lähinnä hyviä muistoja. Mutta oli siellä niitäkin hetkiä kun tuntui että seinät kaatuu päälle ja kaikki menee penkin alle. Oli muutamia todella toivottomia hetkiä, mutta ennen kaikkea muistan että pääsin niistäkin yli.

Parasta oli saada palautetta omista suorituksistaan ja kehittyä niiden mukaisesti. Etenkin positiiviset kommentit jäivät mieleeni ja auttoivat jaksamaan silloinkin kun tuntui vaikealta. Meillä oli palauteoppitunti tätä leiriä edeltävästä leiristä, ja siellä mainittiin neljä tehtävissään onnistunutta ja hyväasenteista taistelijaa, ja mun nimeni oli siellä ja perusteluina maininnalle oli:

"Vedit todella tunteella alusta loppuun ryhmän johtajana ja ryhmä toimi hyvin"

Linjan johtaja sanoi että annoin hyviä ja selkeitä käskyjä joissa kävi ilmi kaikki oleellinen. Lisäksi hän mainitsi että oli ilo katsella sitä vauhtia jolla syöksyin tuliasemaani. Sain myös alaisiltani hyvää palautetta johtajasuorituksen arviointilomakkeeseen. Tästä on eittäin hyvä jatkaa eteenpäin!

Viime viikolla oltiin siis suorittamassa hyökkäysleiriä ja tutkintoa. Hyökkääminen osana jääkäriryhmää tuli tutuksi jo puolustusleirillä mutta varsinkin tuolla viime leirillä. Se on jännä miten pyörämarssinkin jälkeen tuntuu ettei väsytä ollenkaan kun tietää että piipussa on paukkupateja ja meitä vastassa on oikee vihollinen. Kertaakaan ei hajottanut lähteä harjoitukseen sillä noissa tilanteissa saa jonkun ihmeellisen adrenaliiniboostin jonka voimalla jaksaisi syöksyä eteenpäin vaikka miten pitkään.
Leiriin kuului paljon muitakin siistejä juttuja, kaikkea en edes muista kun meidän päivät oli niin täysiä ja koko ajan oltiin menossa. Yöt vietettiin sissiteltoissa, joista itse ainakin tykkään enemmän kuin puolijoukkueteltassa. Vaikka välillä vieruskaveri pyöriikin omalle patjalle tai joku huutaa unissaan ja herättää koko teltan, tai välillä sukkahiki ja pieru haisee, sissiteltta on mukava ja nopeasti lämpiävä teltta jossa saan itse aina parhaat unet.

Leirien parasta antia on ehdottomasti motivaatio-suklaa ja muut ylimääräiset
muonat joilla taataan taistelijoiden taistelukyvyn (ja joissain tapauksissa myös
taistelumotivaation) säilyminen!

Itse tutkinto oli... mielenkiintoinen. En lähde tässä sen kummemmin kertomaan mitä siellä tapahtuu, mutta sen sanon että kun on marssittu ja suoritettu rasteja ja sykitty klo 14:30-06:00 vain muutamilla tauoilla, alkaa itse kutakin vähän väsyttämään ja keskittyminen herpaantumaan. Itse pysyin positiivisella fiiliksellä koko ajan, varsinkin kun aamu alkoi sarastaa niin mielessä pyöri vaan ajatus että tänä iltana mä pääsen kotiin! Aamulla meille oli varattu muutama tunti aikaa nukkua teltoissa.

Koska mun tutkinto oli sujunut yllättäen ilman haavereita, toki mä teloin itseni telttaa kasatessa. Työnsin sissikaminan piippua teltan ovesta sisään, ja mun polvi kääntyi sisäänpäin ja muljahti todella kivuliaasti. Mullahan meni polvilumpio sijoiltaan syyslomalla, sen jälkeen toi polvi on kerran muljahtanut vastaavasti. Hetken aikaa istuin ja nielin kyyneliä, sitten raahauduin telttaan nukkumaan. Kun polvi ei tuntunut paremmalta edes muutaman tunnin unien jälkeen, oli pakko mennä ilmoittamaan kouluttajille. Linjan johtaja lähti viemään mut veksiin. Matkalla hän kertoi että mua ei tulla enää hakemaan leirille takas, mutta mun näytöt siittää siihen että kiväärilinjan merkin tuun saamaan kyllä. Perjantai menikin mun osalta sitten veksissä istuessa ja kaupunginsairaalassa röntgenissä. Polvessa ei ole luussa mitään murtumaan viittaavaa, mutta nivelsiteet on varmasti löystyneet nyt näiden iskujen johdosta sen verran että tää vamma voi olla pidempiaikainenkin ja toistuva. Luulen että jos intin jälkeen tää jatkuu, edessä on leikkaus jossa noita nivelsiteitä kiristetään.

Muu joukkue suoritti vielä muutamia sykkimis-suorituksia leirillä ja marssi sitten takas kasarmille, oli muuten onnellisen näköisiä poikia makaamassa kassun nurmikolla päällekkäin ja limittäin.

Sitten tehtiin nopeet aseputsaukset (me vemulit oltiin jo siirretty ja putsattu joukkuekohtainen kalusto) ja teksit, jonka jälkeen nopea lomapuhuttelu jossa meille iskettiin kouraan nuo komeat kiväärilinjan merkit. Ja sitten lomille mars! Jalat tuusan nuuskana raahustin linja-autoasemalle, ostin pitakebabin ja könysin bussiin. Sain just ja just syötyä pitani ennen kun nukahdin ja seuraavaksi heräsinkin vähän ennen Jyväskylää. Sieltä sitten isin kyydillä kotiin, jonne ei ole koskaan ollut isompi ikävä kuin silloin.

Kebabpita, linja-auto ja suuntana koti! Huomatkaa myös
miten kauniissa kunnossa kädet on leirin jäljiltä, sormet on
täynnä pieniä haavoja joista lika lähtee käytännössä vaan
saunassa käymällä.

Maailman paras tunne tuli siitä kun kaivauduin peiton alle ja makasin viime viikonloppuna ostetulla uudella patjalla joka on noin 5 kertaa paksumpi kuin patja mallia puolustusvoimat. 11 tuntia unta oli erittäin tervetullut nollaus kuluneelle viikolle. Viikonlopulle en ollut asettanut mitään suunnitelmia, tavoitteena oli vaan saada unta tarpeeksi ja viettää aikaa kotona perheen kanssa ja rentoutua ja palautua. Tähän mennessä oon ainakin onnistunut tavoitteessani hyvin. Molemmat polvet on todella kipeitä joten lepäämistä on tullut harrastettua senkin vuoksi aika hyvin.

Juokaa te vaan päänne pipiksi lauantaisin,
minä saunoin pihasaunassa ja loppuillan vietin
Roger Moorea (007) katsellen. 

Tuleva viikko on vielä oikeasti AUK1 aikaa, mutta käytännössä me motomiehet suoritetaan jo ammattipätevyyksiä ja jääkärilinja tekee omia juttujaan. Nyt on helpottunut fiilis kun tietää että pahin on ohi ja nyt pääsen niihin hommiin joiden takia tänne tulinkin. Innolla odottelen tulevia motoleirejä joita tulee olemaan tosi paljon. Enää semmonen 10 viikkoa on jäljellä aikaa Hennalassa, kunnes kaks kulmarautaa rinnassa pääsen takaisin Tikkakoskelle. Nyt on hyvä fiilis, illalla lähden jopa ihan mielelläni takaisin Hennalaan koska tiedän että ens viikkoon kuuluu kaikkea mielenkiintoista ja hauskaa. Ja ens viikkohan on vaan nelipäiväinen, sen jälkeen koittaa neljän päivän pääsiäisloma! Kyllähän tämä alkaa maistumaan!

RÄJÄHTI!
Säilytän intissä aina kaikki siviilikamat lomakassissa ja
tuon ne lomille kotiin että voin tarvittaessa jättää
ylimääräiset kamat tänne tai ottaa jotain tilalle. Sunnuntaisin
tää on lopputulos kun pakkaan taas seuraavaa viikkoa varten.

Tässä mä edellisen leirin
jälkeen kassulla valmiina
suorittamaan henkilökohtaista
huoltoa.

Vaikka arjessani nään satoja miehiä päivittäin, on tällä hetkellä olemassa vaan yks ukko jota
ikävöin ja se on tää äijä! Patrik on <3

Viime viikonloppuna, silloin vielä ilman kiväärilinjan merkkiä. Nyt oottelen että
saan hihaa koristamaan sen kuskimerkin, sopii hienosti näihin mun ilmavoimien
väreihin meinaan! Ja onhan se moto-auk ainoa oikea auk ;)

69

Kyllä se STJ vaan uhkaavasti pienenee, ei sille mitään mahda! Puolustusvoimat muisti mua taas kirjeellä, se piti käydä hakemassa postilta. Ja se odotettu palvelukseenastumismääräyshän sieltä pilkisti, nyt se tuntuu jo kovinkin konkreettiselta että reilun parin kuukauden päästä on edessä armeijan harmaisiin astuminen.

Tuli tässä mieleen että enpä ole kertonut kavereille oikeastaan kenellekään että olen lähdössä inttiin. Olisko yksi tai kaksi jotka ovat tästä tietoisia. Myös koulukavereille kerroin, kun niitä kiinnosti tietää miksi mun koulumotivaatio on laskenut niin rajusti. Yksi syy siihen on se että kohta se pitää kuitenkin jättää kesken, toinen syy taas se että tuo amis on semmoista lusmuilua ja ajanhukkaa että välillä tekee pahaa vääntäytyä sinne aamuvarhaisella istumaan moneksi tunniksi tappamaan aikaa koneella pelaten ja itsestäänselvyyksiä kuunnellen.
Tässä pitäisi vissiin ilmoitella kohta koululle että asia on nyt niin että tämä leikki jää kesken ja takaisin olen tuskin tulemassa. Koitan tässä saada aikaiseksi ja kysellä töitä loppuvuodeksi, mulla on tiedossa paikka josta saattais hyvinkin pesti irrota. Sitten voisi jättää tuon koulun.

Ja sitten lisää ilouutisia: herrat valmentajat päästivät mut pelaamaan jalkapalloa eilen treeneissä! Lisäksi otin vähän käsipainia lopuks toisen valmentajan kanssa. Olin ihan täpinöissäni kun pääsin viimein matolle, on meinaan ollut kidutusta istua siellä laidalla pystymättä ite osallistumaan treeneihin.

Onneksi ei ole nyt treenitauon aikana ihan ilman liikuntaa tarvinnut olla, viime viikolla haettiin tuttavilta lainaan crosstraineri. Se on nyt mun huoneessa ja sillä on tullut treenattua joka päivä jonkin verran. Hauska ja tehokas tapahan se on, lisäksi käänsin mun tietsikan ruudun siten että voin samalla katsoa mun kolmatta perättäistä f.r.i.e.n.d.s maratoonia ja hikoilla minkä kerkeän!

Taidan muuten nytkin kiskoa kengät jalkaan ja crossata parin jakson verran ennen kun Elementary alkaa telkkarin puolella.

Urheilija ei tervettä päivää nää.. Mutta voisko ees joskus?

Noni, just kun kaikki sujui taas niin hyvin, reeni kulki ja paini alkoi sujua ja kehitystä tapahtui, niin mun tuurilla jotain kivuliasta piti tapahtua...

Painiharkoissa pelataan aluksi jalkapalloa ja meidän jalkapallo on aika rajua, siellä mm taklataan ja pelataan käsillä aina välillä. No eilisessä pelissä oli sitten tilanne jossa tavottelin palloa seinän vieressä ja vastapuolen jätkä tuli siihen nujuamaan kanssa. No kuitenkin, seinässä oli kiinni patterit ja niissä termostaatit, mun polvi tärähti melkosella voimalla termostaattiin siinä potkimisen ja fyysisen kontaktin yhteydessä.

Aloin tuntea mieletöntä kipua, en pystynyt suoristamaan tai taittamaan jalkaa ollenkaan ja se kipu oli niin sanoinkuvaamatonta. Roikuin vaan putkissa jotka johti patteriin.
Valmentaja oli mukana pelaamassa ja tuli tsekkaamaan tilanteen ja huomasi melkein heti mikä on vialla ja käski mun siskoa soittamaan ambulanssin paikalle. Mut laitettiin matolle makaamaan ja polveen laitettiin kylmää, sain kuulla että polvilumpio oli mennyt sijoiltaan. Ja kipu oli niin helvetillistä koska mulla ei tosiaan ole alttiutta sijoiltaanmenoon, vaan se tärähdys oli vaan niin kova että lumpio lähti sen voimasta sijoiltaan. Ambulanssia odotellessa huusin vaan, jälkeenpäin hävettää toki että käytös oli mitä oli, kun ympärillä oleva porukka auttoi parhaansa mukaan ja sain ripeästi apua.

Ambulanssipojat tuli, pumppasi muhun kahteen otteeseen kipulääkettä kun vaadin ja sitten väänsivät lumpion paikalleen. Pääsin ambulanssikyydissä keskussairaalaan jossa makasin illan. Röntgenissäkin käytiin mutta ne kuvat oli onneksi puhtaat. Sain reseptit kipulääkkeisiin, polvilumpiotuen ja sauvat.

Sisko lähti mukaan sairaalaan ja huolehti mulle tekemistä siksi aikaa kun
makasin siellä kivuissani, se toi mulle Demin luettavaksi!

Ärsyttää kun menee nyt aikaa että pääsee kunnolla treenaamaan. Huomenna on harkat jollon hyppelen kepeillä varmaan puntille tekemään mitä pystyn, eli vissiin yläkroppaa vaan kun polvee ei voi taivuttaa kunnolla.

Tammikuussa ois inttiin lähtö ja ens vuonna pitäis kisata painissa. Sanoisinko että veeituttaa nyt. Onneks varmaan voisin pian lähteä uimaan kun jalka alkaa kuntoutua. Ja pari kertaa pitää käydä fysioterapiassa.

Tänään vietin  kuutisen tuntia katsellen tv:stä hömppää ja dvdltä frendejä...

... sitten se alkoi puuduttamaan siinä määrin että hyppelin kepeillä ympäri
taloa ja roudasin yhdellä kädellä kuntoiluvälineitä ja habailin useampaan
otteeseen, ahdisti se liikumattomuus.